Kyllä, meillä asuu hiiriä. Niitä vilistää lantalassa ja heinäladossa, joskus henkilökunnan pukuhuoneessakin. Eihän maalaisemäntä hiiriä pelkää, mutta mukavampi hiirittä kuin hiirien kanssa. Siitä se ajatus lähti. Pitäähän maatilalla olla kissa.

Alpo ja siskolikkansa Toini muuttivat luovutusikäisinä kotieläintilan talliin viime elokuussa. Aluksi elo kahden kissanpennun kanssa sujui hienosti. Hyvin äkkiä kaverukset keksivät, miksi heidät oli tilalle hankittu: paitsi olla lasten ja aikuisten ilona, Toinin ja Alpon tehtäviin kuului pitää hiirimäärät kurissa.

”Siis tää kissa taitaa tykätä musta ihan hirveesti”, asiakkaat huokailivat, kun Alpo tunki väkisin olkapäille istumaan tai nukahti syliin. Voi kuinka emännän teki mieli sanoa ”anteeksi nyt, ette ole erityinen, nämä tyypit rakastavat kaikkia”, mutta hymyä huuleen ja ihmettelyyn mukaan: ”taidatte olla kissakuiskaaja!”. Alpo ja Toini tosiaan rakastivat kaikkia ja omistivat ripakopallisen asiakaspalveluasennetta.

Hyvä asiakaspalvelijahan kuuntelee asiakasta, vastaa kysymyksiin ja tarvittaessa opastaa oikealle reitille. Niin, opastaa oikealle reitille. Alpo päätti, että hän laajentaa toimenkuvaansa tuholaistorjujasta eläinpuiston oppaaksi.

”Tätä tietä, olkaa hyvät!”

” Seuratkaa minua!”

”Voin opastaa teidät myös hotellille...”

”Ettekö löydä matkamuistomyymälää? Minä voin näyttää!”

Eräänä sunnuntaiaamuna emäntä sai puhelun kotiin. ”Alpo ja Toini koettaa tulla asiakkaiden mukana respaan. Tuleeko joku hakemaan ne, vai mitä me tehdään niille?” Myös eläinpuiston puolelta otettiin yhteyttä. Alpo oli härnännyt ilveksiä ja kiusannut lumileopardia. Lisäksi oltiin huolissaan lähestyvästä keväästä ja lintujen pesimärauhasta.

Päädyttiin kompromissiin, jossa kissoille rakennettiin oma kissala kotieläintilan talliin. Vapaata ulkoilua valvonnassa päätettiin harrastaa aukioloaikojen ulkopuolella joka aamu. Toistaiseksi pieniä hetkellisiä harharetkiä lukuun ottamatta Alpon ja Toinin kanssa tehty ”aamu-ulkoilusopimus” on pitänyt. Kevät, lisääntyvät asiakasmäärät ja pidemmille reissuille houkuttelevat kauniit ilmat ovat kuitenkin riski, joten viimeistään kesäksi on rakenteilla ulkotarha, johon Alpolla ja Toinilla on kulku tallin ikkunan kautta.

Alpo ja Toini ottavat ensi sunnuntaina osaa ”Miljoona Mikrosirua” –projektiin, jossa tavoitteena on saada sirutettua mahdollisimman monta kotikissaa tai -eläintä. Projektin tavoitteena on tarjota sirutus edullisesti, jotta mahdollisimman moni lemmikki sen saisi.

Miksi Alpo ja Toini sirutetaan? Vaikka Alpo ja Toini ulkoilevat valvotusti ja kesäaikana vain tarhassa, on aina se riski, että kissa pääsee karkuun ja lähtee omille teilleen. Rekisteröity siru on suuri apu, mikäli kissa katoaa. Löydetty kulkuri saadaan palautettua mahdollisimman nopeasti takaisin omaan kotiin sirun avulla.

Kyllä, me elämme kotieläintilalla 1900-luvun alun maatilamiljöössä, mutta niin ihanaa kuin mennyt aika onkin, kaikessa toiminnassa ei tarvitse mennä kuten ennen vanhaan maatiloilla on ollut tapana. 2010-luvulla siruttaminen sekä kissojen leikkuuttaminen kuuluu hyvän kissanomistajan "to do"-listalle. Sekä sirutus että kissan leikkuuttaminen ovat rutiinitoimenpiteitä, joista jokaisen kissanomistajan tulisi pitää huolta.

Kotieläintila on kysytty kohde työharjoittelu- ja tet-paikkana. Meillä käykin paljon työssäoppijoita, joista osalle työn fyysisyys ja pienet sotkut (tai no, ihan valtava sotku joka aamu, kiitos vuohet!) tulevat järkytyksenä, osalle puolestaan monipuolinen liikunta ja koomisia tilanteita täynnä olevat päivät sopivat paremmin kuin hyvin. Rakkaus eläimiin ja työtäpelkäämätön asenne eivät vielä riitä, tässä työssä pitää rakastaa myös ihmisiä, sillä asiakaspalvelu on olennainen osa kotieläintilan arkea. Alla Miinan kokemus työharjoittelujaksosta, joka tekstistä päätellen oli positiivinen kokemus - siitäkin huolimatta, että emäntä käytti tilaisuuden hyväkseen ja laittoi Miinan tyhjäämään lammaskarsinan, kahteenkin otteeseen!!

Piika Nora Ikonen, Onni-härkä ja Miina kävelyllä.

"Hei!

Olen Miina Mäenpää, opiskelen Ähtärin Sedussa Matkailualaa ja suoritin osan työssäoppimisestani Ähtärin Eläinpuiston kotieläintilalla. Kun piti alkaa miettimään minne haluaisi mennä työssäoppimaan, mieleeni tuli, että eläinpuistohan olisi kiva paikka, kun saa olla eläinten kanssa tekemisissä. Haaveeni on aina ollut päästä eläintarhalle töihin, joten kun tilaisuus siihen tuli tartuin siihen. Kysyin ja pääsin opiskelemaan kotieläintilalle. Jo ensimmäisenä päivänä kuvitelmani helposta työstä ja eläinten silittelystä haihtui, lapio kouraan ja karsinoiden siivoukseen. Kyllähän niitä eläimiäkin pääsi hoitamaan ja silittelemään, mutta eihän tämä mikään hupiretki ole, vaan työtä ja sitä on tehtävä ja revittävä itsensä pois lampaiden luota vaikka olisivat miten ihania. Toisaalta olen pitänyt suunnattomasti karsinoiden siivouksesta, tietäen tekeväni sen eläinten vuoksi (kasvaahan siinä samalla lihas ja kuntosali treenin voi unohtaa).

Parhaita hetkiä ovat ehdottomasti olleet asiakkaiden kanssa juttelu, kissan nukahtaminen syliin, lehmän nuolaisu ja lampaiden hoito. Lampaista on muodostunut ehdoton lemppari, vieminen ulos ja tuominen sisään ja jatkuvat rapsutukset. Kotieläintilan lampaat ovat hellyyden kipeitä, kun ohi menee on niitä jäätävä rapsuttamaan ja työstä ei tule yhtään mitään. Ne vaan on niin ihania! Pientä Onni-vasikkaa olen päässyt myös ulkoiluttamaan, ihan kuin suuren koiran kanssa olisi lenkillä!

On ollut hetkiä jolloin on päässyt haastamaankin itseään, erityisesti isojen eläinten kuten lehmien ja hevosen kanssa on joutunut rohkaisemaan itseään. Kun sanottiin että sinne vaan lehmien kanssa samaan karsinaan harjaamaan niitä, niin mikäs siinä, loppuen lopuksi ihan mukavaa puuhaa, kunhan varoo jalkojaan. Kotieläintilan suomenhevonen, Tullaus, oli haaste tänne tullessani. Olen aina pelännyt vähän hevosia, mutta täällä ollessani on tuo pelko kyllä haihtunut. Onhan Tullaus niin kultainen tapaus.

Työ on ollut hyvin vaihtelevaa. Normaalisti se olisi karsinoiden siivousta ja eläinten ruokintaa, mutta aina on jotain erilaista. Kissa kateissa, villasika syömälakossa, kanan pesemistä tai hevosella ajamista, päivät ovat olleet tapahtumarikkaita ja mitään en vaihtaisi pois. Todella mukavaa on ollut ja ehdottomasti haaveeni toteutui täällä, pääsin työskentelemään eläinpuistossa!"

Pitkästä aikaa oikein kunnon talvi! Lunta ja pakkasta on riittänyt, mutta hiki on helmeillyt otsalla talikkoa heilutellessa.

Oletko koskaan miettinyt, mitä eläimet tykkäävät pakkasesta?

Lehmät huutavat aamulla pihalle. Vartin ulkoilun jälkeen ne huutavat sisälle. Päästessään sisälle, ne huutavat takaisin pihalle, mylviäkseen taas takaisin sisälle. Ollaankohan me lellitty meidän lehmät pilalle?

Vuohet ovat kotieläintilan vilukissoja. Kymmenen astetta pakkasta on vielä siedettävä ilma, jos ei tuule tai pyrytä. Mutta elohopean näyttäessä kahtakymmentä astetta, alkaa vilu ja tärinä. Se tarkoittaa sitä, että Lysti, Lempi ja Lyyra on otettava pikimmiten navettaan. Se taas tarkoittaa sitä, että päivän työt tuplaantuvat. Korkeushyppääjän geenit yhdistettynä seikkailumieleen ja aktiiviseen suolentoimintaan - papanaa, papanaa ja papanaa on lakaistava pitkin päivää navetan käytäviltä ja ruokintapöydiltä. Tietysti pitää myös vahtia, ettei Lysti säikyttele lapsiasiakkaita.

Lampailla on jo melkoinen villatakki yllä. Ne nauttivat ulkoilusta talvellakin, tosin muutama tunti on heidän mielestään tarpeeksi. Lammaslauma kerääntyy portille ja määkii kaipaavasti sisälle aina kun piika porskuttaa tarhan ohi. Kun piika aukaisee tarhan portin, lauma laukkaa riemuissaan lämpimään talliin.

Pörri-poni on kasvattanut myös komean talvikarvan. Suomenhevonenkin kestää hyvin kylmää ilmaa, mutta kovilla pakkasilla Tullaus pukeutuu loimeen. Myös hevosesta huomaa helposti, milloin se kaipaa lämpimään: vieno hörinä portilla on pyyntö päästä takaisin talliin!

Emäntä ja piika kestävät, kun pysyvät liikkeessä. Pahimpina pakkaspäivinä on kätevä tyhjätä lampola - siinä kun kymmenettä kottikärryllistä kippaa lantalavalle, tekee mieli heittää villahuivi kaulalta!

Kuvat: Timo Ahopelto

Päivääkään ei emäntä vaihtaisi pois. Ei edes yhtä kesäkuun aamua, jolloin työpuhelin soi puoli kuudelta aamulla. Sanomattakin on selvää, että puhelu vieraasta numerosta siihen aikaan vuorokaudesta ei tiedä hyvää.

Edellisenä päivänä emäntä oli hankkinut Ähtäri Zoo Kotieläintilan lammaslaumaan pienen vahvistuksen - Kutitus, Kikatus, Mymmeli ja Hilda saivat kaveriksi pienen Tuutikki-karitsan. Tuutikki saapui parinkymmenen kilometrin päästä kotieläintilalle ja sopeutui muun porukan seuraan oikein mukavasti. Koti-ikävä ei näyttänyt vaivaavan ja ruokakin alkoi heti maistua. Musta Tuutikki otti heti kaverikseen lauman toisen mustan lampaan, Mymmelin. Aikansa porukan menoa seurailtuaan emäntä lähti kotiin hyvillä mielin. Kylläpä uusi jäsen sopeutui laumaan nopeasti!

Kävihän se mielessä. Että ne lampaat olisi kannattanut ottaa ensimmäiseksi yhteiseksi yöksi sisälle talliin. Kävihän se mielessä, että pikkuinen Tuutikki saattaisi mahdollisesti löytää aidasta sopivan kohdan, josta päästä läpi. Kävihän se mielessä, mutta silti lampaat jäivät yöksi laitumelle. Sen verran asia tunki alitajuntaan, että emäntä näki yöllä unta, jossa Tuutikki oli karannut takaisin syntymätilalleen.

Aamu ei lähde käyntiin ilman pannullista kahvia. Emäntä istahti aamutakkisillaan keittiön pöydän ääreen, avasi aikakauslehden ja hörppäsi ensimmäisen kulauksen kahvia. Samassa työpuhelin pärähti soimaan. Emäntä vilkaisi vierasta numeroa, puoli kuutta tikittävää kelloa ja taas vierasta numeroa. "Mitäs tässä pitäisi tehdä, kun teiltä lähti lammas meidän villakoiran perään ja on nyt täällä meidän terassilla", kysyttiin puhelimessa. Taustalta kaikui hätääntynyt määkiminen. Emäntä tuumasi että kymmenen minuuttia, niin hän on paikalla. Kahvi jäi juomatta, tukka kampaamatta ja ripsiväri laittamatta.

Siinä vaiheessa, kun emäntä ehti villakoiran omistajan talolle, oli Tuutikki jo lähtenyt humputtelemaan eteenpäin. Villakoiran omistajan lisäksi paikalle oli tullut toinenkin aamuvirkku koiranulkoiluttaja, joka ilmoittautui myös mukaan etsintäpartioon. Hetken kuluttua Tuutikin ääni kaikui rannasta, jonne porukalla lähdettiin kadonnutta lammasta hakemaan. Koiran perässä tyttö lähtikin rannasta surkean määkimisen säestämänä, mutta emännälle Tuutikki ei antanut vielä kiinni. Saatiin kuitenkin idea, että houkutellaan Tuutikki koiran ulkotarhaan, josta se olisi helpompi napata syliin.

Hetken kuluttua Tuutikki olikin koiratarhassa, josta emäntä sen nappasi kädet täristen syliin. Autoa kohti lompsiessa emäntä totesi kaikessa hässäkässä unohtaneensa kuljetuslaatikon, joten ei muuta kuin Tuutikki takapenkille ja takaisin kotieläintilalle. Siinä sitä sitten määkivän lampaan kanssa köröteltiin tukka pörrössä työmaalle ja opittiin uusia asioita lampaanpidosta. Emäntä katsoi peiliin ja totesi, että kantapään kautta, kantapään kautta.

Sittemmin Tuutikki ei ole enää villakoirien matkaan lähtenyt. Tottahan toki uusi ympäristö ja uudet kaverit saattavat saada paremmissakin piireissä tyypin luulemaan, että villakoira on lajitoveri, jota pitää seurata. Hilpeyttähän tämä Tuutikin reissu on jälkeenpäin aiheuttanut, vaikka sillä hetkellä ei juuri naurattanut. Ja kun katsoo, millaisen tyypin matkaan Tuutikki karkasi, niin kyllä sitä pientä karitsaa vähän ymmärtääkin - hehän ovat kuin kaksi marjaa!

Kyllä sitä vähemmästäkin erehtyy, mehän ollaan kuin kaksoset!

Tiedätkö sen tunteen, kun saat jotakin valmiiksi, käännät hetkeksi selkäsi ja silmänräpäyksessä kaikki onkin taas siinä pisteessä, kuin et olisi koskaan mitään tehnytkään? Jos tiedät, voit ehkä olla jyvällä siitä, mitä on hoitaa työkseen eläimiä.

Eläintenhoitajan ammatti on monen haave, mutta kuinka moni tietää, mitä työ oikeasti pitää sisällään?

Parhaimmillaan arki näyttää tältä:

Lampaiden paijaamista.....

possujen rapsuttelua....

ja pupuvauvoja!

Arki on ehkä kuitenkin lähempänä näitä kuvia:

Työpaikkakiusaamista!!!

Porukkaa siellä, missä ei pitäisi...

Villinlännen meininkiä!

Kakkaa, kakkaa, kakkaa....

...ja kakkaa. Sitäkin siellä, missä ei pitäisi!

Aamusiivoukset on tehty tältäkin päivältä, mutta tarhat odottavat vielä siivoamista. Pihalla sataa räntää ja kottikärryt ovat raskaat työntää pehmoisessa tarhassa. Positiivistahan tässä hommassa on se, että iltaisin uni tulee äkkiä, eikä lihaksia tarvitse lähteä kasvattamaan punttisalille - kyllä tässä hommassa hauis kasvaa ihan huomaamatta.

Parastahan eläintenhoitajan työssä on karvaiset työkaverit. Siitäkin huolimatta, että lehmä tulee mielellään kakkaamaan juuri putsattuun karsinaan, vain lähteäkseen sitten  takaisin pihalle. Siitäkin huolimatta, että heinäkuormantuoja koettaa jankuttaa, että välttäkää heinähävikkiä - ja jo samassa hetkessä vuohi hyppää lehmien ruokintapöydälle ja pissaa pari kiloa heinää pilalle. Siitäkin huolimatta, että hoitajan tärykalvot vuotavat verta kun kyytön ruoka on viisi minuuttia myöhässä.

Päivääkään ei emäntä silti vaihtaisi pois. Ei edes sitä, kun puhelin soi kello 5:30 aamulla ja koiranulkoiluttaja kysyy, mitä tehdä lampaalle, joka murtautui aidan läpi ja karkasi hänen villakoiransa matkaan...Se tarina ansaitseekin ehkä oman postauksensa :)

kuvat: Ähtäri Zoo Kotieläintilan henkilökunta

Kyllä ei emäntä ymmärrä sanontaa lehmän hermot. Ja jos sanonta on jollekin vieras, niin lausahtamalla, että jollakin on lehmän hermot, viitataan siis ihmiseen, joka on poikkeuksellisen tyyni, eikä vähästä hätkähdä. Kyllä lehmä hätkähtää. Ja tekee poikkeuksellisen suuren numeron siitä, jos jokin asia ei tule suoritetuksi ajallaan. Jos emäntä aamulla poikkeaakin ensin talliin ja vasta sitten navettaan, suomenkarja ei odota tyynenä ja "lehmänhermoisena". Kyllä kuuluu talliin asti, että lehmän aamuheinät ovat viisi minuuttia myöhässä. Nämä pomot huutavat - ja kovaa.

Kotieläintilan "pomot" ovat rodultaan kotoista suomenkarjaa. Se oli vielä 50-luvulle tultaessa Suomen lehmäroduista yleisin. Pikku hiljaa tämä oma karjamme, joka alueittain on kehittynyt kolmeksi eri roduksi (pohjoissuomenkarja, itäsuomenkarja ja länsisuomenkarja) alkoi jäädä ulkomaisten rotujen jalkoihin. Dramaattisimmin romahti itäsuomalaisten eli kyyttöjen sekä pohjoissuomenkarjan määrä. Sinänsä sääli, että oma Suomen olosuhteisiin sopeutunut rotumme ajettiin alas tuotteliaampien ulkomaisten rotujen tieltä. Vaikka suomenkarja ei olisikaan yhtä tuottava maitomääriltään (tästäkin asiasta on monenlaista mielipidettä olemassa), se pesee ulkomaiset sisarensa laadussa: suomenkarjan maito on hyvin valkuaispitoista ja maidon juustoutumisominaisuudet ovat erinomaiset.

Kotieläintilan trio, pohjoissuomalainen Lahja, itäsuomalainen Nuppu ja länsisuomalainen Muurain, ovat jokainen omia ihastuttavia persooniaan. Kerrottakoon jokaisesta erikseen.

Nuppu

Hän on nuorin (s. 09/2016), mutta ylivoimaisesti äänekkäin. Ja jääräpäisin. Nuppu on emännän "esikoinen" ja ensimmäinen kotieläintilalla syntynyt vasikka. Rodultaan Nuppu on itäsuomenkarjaa eli puhekielessä tutummin kyyttö. Kyytöllä tarkoitetaan oikeastaan alunperin lehmän väritystä, jossa kyljet ovat tummat ja selkäpii, usein myös mahanalunen valkoiset. Itäsuomenkarja on väritykseltään kyyttöä, joten sana kyyttö on vakiintunut rodun toiseksi kutsumanimeksi. 80% kotieläintilan asiakkaista muuten kysyy kysymyksen "eikös Miina Äkkijyrkällä ollut näitä?", kun kuulevat Nupun rodun. No juuri näitä!

Muurain

Muurain edustaa länsisuomenkarjaa ja on Tampereen likkoja. Syntymätilallaan Ahlmanilla Muurain sai elellä laitumella sonnin kaverina, mutta tuosta nuoruuden romanssista ei poikinut mitään - siksipä Muurain muutti Ähtäriin ikäneidoksi keväällä 2017. Erityisesti vanhemmat asiakkaat suhtautuvat Muuraimeen lämmöllä: "juuri tämmöisiä meillä oli aikanaan kotona". Muurain on porukkamme hiljaisin - toki hänkin kertoo äänekkään mielipiteensä, erityisesti jos on sellainen aika kuukaudesta, jolloin asiaa tuppaa olemaan...

Lahja

"oi kun se on kaunis!". Sitähän Lahja on ja hän varmasti tietää sen itsekin - ainakin sen ovat asiakkaat hänelle kertoneet lähes päivittäin. Lahja on pohjoissuomenkarjaa ja Muuraimen tavoin kotoisin Ahlmanin tilalta Tampereelta. Lahja on oikea halailulehmä: sitä voivat huoletta paijailla niin isot kuin pienetkin asiakkaat. Lahjalla pitää olla aina ruokaa pöydällä, muuten hän ilmoittaa äänekkäästi, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Jos Muurain ja Nuppu ovatkin välillä vähän nirsoja pöperöidensä ja heinän laadun suhteen, Lahjalle uppoaa kyllä kaikki. Viime syksynä eräs asiakas ihastelikin, onko Lahja pieniin päin, kun on niin pullukka. Tällä tytöllä ei ole poikakaveria, mutta seminologin käynnin seurauksena me odotamme jouluvasikkaa! Nyt vain jännitämme sitä, kuinka lähelle joulua poikiminen osuu. Lahja itse on syntynyt jouluaattona 2014.

Kyllähän ne huutavat. Ja teettävät töitä. Mutta jotenkin emäntä tuntee suurta liikutusta, että on joillekin niin tärkeä, että vain vilahdus essusta ja jo porukalla perään huudetaan. Lehmistä on lukuisia vanhan kansan sanontoja (ehkä niistä ja niiden paikkansa pitävyydestä oma postaus joskus myöhemmin?), joista "lehmän hermot" ei ehkä ole se osuvin. Jos emäntä saa valita suosikkinsa vanhoista sanonnoista, se on "katsoo kuin lehmä uutta ämpäriä". Sillä tarkoitetaan, että jokin uusi asia aiheuttaa hämmennystä ja ihmettelyä. Alla kuva, jossa lehmät (ja yksi joka luulee olevansa lehmä) ihmettelevät koiran ulkoiluttajaa. Päätelkää itse, pitääkö sanonta paikkansa! :)

Kuvat: Ähtäri Zoo Kotieläintilan henkilökunta ja Timo Ahopelto

Moni varmasti tietääkin, keitä me olemme ja missä me olemme, mutta koska meillä rakastetaan vanhoja sananlaskuja, heitettäköön tähän yksi mausteeksi: kertaus on opintojen äiti!

Mikä?

Ähtäri Zoo Kotieläintila sijaitsee Ähtärin Eläinpuiston "kainalossa" heti eläinpuistokierroksen alussa. Ähtärin Eläinpuisto on Suomen ensimmäinen luonnonmukainen eläinpuisto ja sen historia ulottuu vuoteen 1973. Nykyisen kotieläintilan tarina on hieman tuoreempi, meillä vierailivat ensimmäiset asiakkaat toukokuussa 2016.

Kotieläintilalla eletään aikaa ennen traktoreita - meille saapuessaan asiakas siis sukeltaa kauas 1900-luvun alkuun. Vanha aika näkyy niin henkilökunnan pukeutumisessa kuin eläinten asumuksissakin. Tilan päärakennus on vanha Haapa-ahon talo Alavudelta, joka on rakennettu noin 1850-luvulla ja siirretty nykyiselle paikalleen kesällä 2015. Päärakennusta vuokrataan erilaisiin tilaisuuksiin: meillä on pidetty niin ristiäisiä kuin pikkujoulujakin! Kesäaikana päärakennuksessa toimii kahvila, jossa asiakkaita hemmotelllaan tuoreilla korvapuusteilla ja muilla perinteisillä herkuilla.

Mitä?

Meillä pääosassa ovat ihanat eläimemme, jotka edustavat suomalaisia alkuperäisrotuja! Navetassa asustaa koko trio puhdasta suomenkarjaa, maatiaiskanoja, sekä suomenvuohia. Tallissa hirnuu suomenhevonen kavereinaan suomenlammaslauma. Alkuperäisrotujen lisäksi tilalla on shetlanninponi, villasika sekä pehmoisia risteytyspupuja. Kesäisin pihamaalla taapertaa ankkalauma, joka rakastaa kastematoja ja vesiheinää.

Toimintaideamme perustuu siihen, että asiakas saa halutessaan osallistua pieniin askareisiin henkilökunnan apuna: nostaa eläimille vettä kaivosta, auttaa ruokinnassa tai vaikkapa lakaista navetan käytäviä. Kesäaikana kotieläintilalla on tietyt kellonajat, jolloin on mahdollista osallistua eläinten ruokintaan, muina aikoina kannattaa nykäistä piikaa tai renkiä hihasta ja kysäistä rohkeasti, olisiko jotain, missä voisi olla avuksi!

Lasten mielestä meille on ihana tulla siksi, että lähes kaikki eläimemme rakastavat rapsutteluja. Erityisesti lampaamme Kutitus, Kikatus, Mymmeli, Tuutikki ja Hilda ovat suorastaan halipulaisia! Viikonloppuisin ja sesonkiaikoina tilalla pääsee ratsastamaan shetlanninponilla.

"Tiesiks säää, että määä, kaipaan hellyyttääää!"

Koska elämme 1900-luvun alkua, meillä pääsee näkemään sellaista, mitä et muualla näe: kuinka ennen vanhaan ei menty rautakauppaan hakemaan nauloja, vaan ne taottiin pajassa itse. Kuinka ennen ei poikettu vaateostoksilla, vaan kerittiin lammas, karstattiin villa, kehrättiin se langaksi ja neulottiin vaatteet - ihan itse! Pyykkiä ei lingottu koneessa, vaan vesi nostettiin ensin kaivosta, keitettiin se padassa ja pestiin nyrkkipyykkiä.

Eläinten lisäksi ihastusta herättää tilan ympäristö rakennuksineen ja vanhoine esineineen. Perinnerakentamisesta ja sisustamisesta kiinnostuneille olemme ykköskohde!

Päärakennuksen alkuperäiset hirsimaalaukset ovat koristeita ajalta ennen tapetteja.

Kenelle?

Kotieläintila palvelee sekä yksittäisiä matkailijoita että erilaisia ryhmiä. Talviaikaan olemme avoinna vain viikonloppuisin, ryhmille myös muina aikoina. Kannattaa siis haalia kokoon ryhmä ja tehdä varaus vierailusta. Mikäli jokin aihealue kiinnostaa erityisen paljon (esimerkiksi villankäsittely, suomalaiset alkuperäisrodut), niistä voi esittää esittelytoiveen ryhmävarausta tehdessä.

Lisätietoja kotieläintilasta:

Asta Kestinmäki

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

p. 0447021029

Kuvat: Ähtäri Zoo Kotieläintilan henkilökunta

Kevät 2016 . Ähtäri Zoo Kotieläintilan uusi navetta alkaa olla siinä pisteessä, että ensimmäiset asukkaat pääsevät muuttamaan sisään. Lehmät, kanat, lampaat ja possut - niin, ja vuohet. Emäntä tietää vuohista ennestään lähinnä sen, että niillä on sarvet.

Pikainen tiedonhaku ennen asukkaiden saapumista: vuohet kiipeilevät. Syövät kaiken. Ovat kuin koiria. Tuottavat tehokkaasti maitoa (kauhua herättää ajatus kolmesta neitsytlypsäjästä...). Haettujen tietojen perusteella emäntä raapii päätään, mutta päättää kuitenkin olla murehtimatta. Antaa hevosten hoitaa murehtiminen, niillä kun on isompi pää. Ja onhan vuohikarsina nyt sen verran korkea, että siellä pari vuohea pysyy.

Ja niin tulee se päivä, jolloin Ähtäriin muuttaa Vatajanrannan vuohitilalta Lyyra-kuttu kiliensä Lystin ja Lempin kanssa. Ensimmäisenä päivänä kolmikko arkailee karsinannurkassa ja emäntä tuumaa, että kyllähän näiden kanssa pärjää. Päivävuoro päättyy ja emäntä käy kotona, palatakseen illemmalla tarkastamaan, kuinka navetan väki voi. Silloin kilit loikkivat lampaiden seassa ja Lyyra-kuttu löytyy karjakeittiöstä syömästä talouspaperia. Ja tämähän on vasta alkua.

Kesä 2016. Vuohet kotitutuvat. Vähän liiankin hyvin. Navetassa kirjaimellisesti hypitään pitkin seiniä. Ja lehmiä. Emäntä harkitsee laittavansa työvuorolistoihin erillisen kilivahtivuoron. Ja se karsina, jonka piti olla tarpeeksi korkea - se on vuohien mielestä lähinnä vitsi.

Vuohet viihtyvät ulkotarhassa noin puoli tuntia. Sen jälkeen vähintään yksi tyyppi loikkaa aidan toiselle puolelle tai tunkee itsensä läpi. Pihasta syödään syreenit ja juhannusruusut. Asiakkaista ikkunalaudoilla hyppivät kilit ovat hauskoja. Kesätyöntekijöitäkin naurattaa aluksi, mutta kesän edetessä huumorintaju alkaa olla koetuksella. Navetan käytävät ja lehmien juoma-automaatit ovat aamuisin täynnä vuohenkakkaa, heinäpaalit revitty ja levitetty pitkin käytäviä ja pissaa, sitäkin on roiskittu vähän sinne sun tänne.

Eläinpuiston huoltopäivystystä hälytetään korottamaan vuohitarhaa kohdista, joista vuohet tulevat yli. Ryökäleet keksivät aina uuden pakoreitin. Elokuuhun mennessä koko tarha on korotettu läpi. Ja vuohet karkaavat edelleen. Eräs asiakas kertoo tarinan omista vuohistaan: tarhaa korotettiin aina korkeuteen 195 cm - jonka jälkeen nostettiin kädet ylös ja tuumattiin, että senkun loikkivat pihassa.

Syksy-kevät 2016-2017 . Kesäsesonki on ohi, mutta vuohishow jatkuu. Lempi syö eläinpuiston reittikartan ja Lysti maistaa muovista sadeviittaa. MI-TÄÄN ei voi jättää näiden kavereiden ulottuville vahtimatta. Loppusyksystä alkaa hirveä huuto. Yksi jos toinenkin asiakas ihmettelee, mikä vuohia vaivaa. Sitä ihmettelee emäntäkin. Niin kuin niillä olisi jokin hätä. Lysti ja Lempi vaikeroivat mökkinsä katolla, Lyyra töröttää kiipeilytelineen päällä ja huuto on kauhea. Pikainen tiedonhaku ja jo selviää: sulhasta ne ovat vailla! Joulu lähestyy, mutta näille neideille ei pukkia tilata. Me aiomme viettää kilivapaan kesän 2017!

Emäntä oppii kantapään kautta, kuinka vuohien kanssa elellään. Muut eläimet pitää ruokkia silloin, kun vuohet ulkoilevat, muuten väkirehut menevät ihan vääriin suihin. Talvella, kun pihassa ei kasva mitään, voi vuohien antaa ulkoilla vapaasti. Mikäs sen parempaa lumenluontiseuraa, kuin villisti loikkiva Lempi! Piika kokeilee älykkäiksi kehuttujen vuohien kanssa naksutinkoulutusta - ja Lysti hoksaa mistä on kyse. Lempille ostetaan talutushihna ja sitten aletaan lenkkeillä. Siitäkin huolimatta, että "koira jolla on sarvet" aiheuttaa hämmennystä ohiajavissa autoilijoissa.

Syksy 2017. Puolitoista vuotta vuohellista elämää. Emäntä ei voi sanoa, etteikö päivääkään vaihtaisi pois. Mutta onhan näiltä sarvipäiltä oppinut yhtä sun toista. Ainakin suhtautumaan asioihin huumorilla. Ja tarkistamaan moneen kertaan, ettei mitään jää lojumaan pöydille. Varmistamaa, että ovet ovat varmasti lukossa (ja siitäkin huolimatta vuohet ovat muutaman kerran olleet aamulla pihalla vastassa, osaavat mokomat jopa tiirikoinnin taidon!)

Ja se tärkein oppi: asenne! Vuohi ei pyytele anteeksi, vaikka ruokintapöydät on pissassa, sekä omat että muitten ruuat syöty, kaapin ovet revitty auki ja raparperipuska tuhottu. Vuohi jatkaa ennakkoluulottomasti matkaansa kohti seuraavaa kohdetta, naamalla viaton perusilme, josta on vaikea tulkita, tepsuttaako siinä syyllinen vai ei.

Kuvat: Ähtäri Zoo Kotieläintilan henkilökunta ja Timo Ahopelto

Kuvamuistoja menneeltä kesältä

Vaikka emäntä ei riisunut villasukkiaan koko kesänä ja ponikin piti kiinni talvikarvastaan vielä pitkälle keskikesään saakka, mennyt kesä lämmittää koko kotieläintilan väen sydäntä varmasti vielä talvipakkasille asti!

Kaikkea tätä kuului kotieläintilan kesään 2017…

Aurinkoisina päivinä pikkupiiat Inkeri ja Lyyli pyykkäsivät pihamaalla….

…Joonatan-ponikin koetti välillä autella pyykkikökässä….

...pikkupossut rasvattiin aurinkorasvalla, suojakerroin 50!

…ja kun suojakertoimista pidettiin huolta, sai sikailla huoletta auringonpaisteessa.

Sadepäivinä tunnelmoitiin takkatulen lämmössä ja kehrättiin villasta lankaa…

…eräänä kesäkuun yönä kehrättiin Emännän kahvilan rappusillakin.

Hevoset nauttivat laidunhetkistä…..

…kesävieras Nery (shire-hevonen) kyyditti asiakkaita vankkureillaan.

Kesä on mennyt ja syksy saapuu, kotieläintilan arkea pääsee edelleen ihastelemaan joka päivä. Tällä hetkellä meillä odotellaan jouluvasikkaa ja suunnitellaan tulevaa syyslomaa, tietysti mietitään myös, mitä kaikkea mukavaa ensi kesänä keksittäisiin…